Tupakoin yksin asuntoni edustalla. Inhosin ja rakastin tupakkaa, joka paloi sormieni välissä kynsiä ja hampaita mustuttaen. Samalla paheksuttu syöpäkääryle kuitenkin rauhoitti ja helpotti yksinäisyyttä, johon olin sinä iltana pakotettu.

Samassa vastapäiselle parkkipaikalle luisui auto hervottomasti jytkyen. Musiikki vahvisti olettamuksen nuoresta ja näyttämisenhaluisesta kuljettajasta, jollaisen kyydissä itsekin olin viettänyt aikaani muutama vuosi takaperin. Huomasin kaipaavani noita aikoja. Aikoja, jolloin kaikki oli mahdollista. Aikoja, jolloin hymy ei pyyhkiytynyt pois kasvoilta. Hetkiä, jolloin jännitys ja adrenaliini saivat yliotteen. Vai kaipaanko sittenkään?

Todellisuus saattoi olla erilaista. Muistan myös hämärästi hetkiä, kun itkin tuntikausia. Auton kyydissä minulle oli yhdentekevää, miten ilta päättyy. Elossa tai kuolleena. Kunhan ilta olisi ollut hauska. Millään ei ollut mitään merkitystä.

Valehtelinko aluksi itselleni? Vai yritinkö vain puolihuolimattomasti unohtaa ne huonot kohtaukset elämäni filminauhalta? En halua takaisin tuohon aikaan. En usko. Toisaalta, silloin osasin olla rehellinen itselleni. Osasin itkeä ilman syytä.

Näyttelenko itsellenikin tänä päivänä? Yritänkö näyttää hyvältä ja kunnolliselta ihmiseltä?

Ehkä täydellinen vartalo, hoidetut kasvot, puhdas asunto ja moitteeton urapolku eivät olekaan ne ensimmäiset asiat, jotka kuolinvuoteella todella haluan nähdä elämäni CV:ssä.